maanantai 20. kesäkuuta 2011

26. Huonekalujen retuseeraamista

Kun ostimme torpan, saimme kaupassa paitsi navetallisen moskaa, myös useita hurmaavia kiinteistön vanhoja huonekaluja. Niiden lisäksi olemme saaneet ystäviltä ja tuttavilta huonekaluja, joita olemme melko kevyellä kädellä muokanneet silmää miellyttävimmiksi.

Tuvassa oli vanha lyhyt, leveä sänky, jonka pesin ja johon rakensin vanhan sohvan tyynyistä pehmusteet. Pehmeä komeus päällystettiin sängynpeitteellä. Kokonaisuus odottaa vielä lisätyynyjä. Sormeni syhyävät päästä ompelemaan niitä...

Television tuominen tupaan tuntuu pyhäinhäväistykseltä, mutta koska nuorisoa ei tahdo saada Repunpäähän kirveelläkään, ajattelimme että tv:n olemassaolo siirtäisi torpan sivilisaatioluokitusta piirun verran eteenpäin. Halti rakensi talviharrastuksenaan kulmakaapin eli isännän televisiokaapin, jonka uumeniin kätkemme telkkarin. Oviin laitettiin pienet kanaverkot ja minä ompelen oviin sisäpuolelle verhot

.





Valkoisen maalin sai pintaansa paitsi kulmakaappi, uudehko avattava puusohva ja sen kaverisenkki sekä talon vanha pikkupöytä. Sivellinhommat jatkuvat, ompelukone alkaa kohta surraamaan ja eräs huonekalu odottaa liimausta, toinen verhoilua. Kerron sitten lisää...

25. Tupaa hienoksi

Leivinuunin purkamisen ja muurauksen takia tupa piti talvella tyhjäntää ja Voi Hyvänen Aika, että homma olikin pölyisää. Oli masentavaa, kun juuri ja juuri viime kesänä asuttavaksi saatu tupa oli ankea ja rujo. Siksi en malttanut jatkaa puuhommia, vaan palautimme tuvan jotenkuten asuttavaan kuntoon.

Imuroin raksaimurilla katot, seinät ja lattiat. Ripsin vielä havuluudalla katon ja seinät. Hirsien väleistä ja varsinkin katonrajasta olisi ripissyt täytettä loputtomasti eli täytyi hillitä hiukan voimia.

Halti pyyhki kattoparrut kostealla rievulla ja ne vaalenivat silminnähden. Me pesimme seinähirret pehmeää harjaa ja riepua käyttäen. Aloitimme aina alimmasta hirrestä ettei mahdollinen valuva vesi imeytyisi kuiviin alempiin hirsiin. Käytimme vettä niin, ettei valumia juuri muodostunut. Puolessavälissä minä vaihdoin työvälineeksi aidon pesusienen, joka sitoi vettä paremmin, mutta oli leikatulta sisäpinnaltaan hyvän karhea. Seinähirret eivät vaalenneet niin paljon kuin kattoparrut, mutta ne tulivat puhtaan tuntuisiksi ja tupa alkoi tuoksua mukavalle.

Suurin urakka oli lattian pesu. Vältimme pesuveden menemistä lattialautojen rakoihin eli pesimme lattian lauta kerrallaan. Lika irtosi lattiasta liejuna! Harjalla vettä lattiaan, jynssäämistä, hankaamista, lieju likarätistä puristaen likaämpäriin, toinen käsittely, huuhtelu rievulla, kuivaus kolmannella - joka vielä tuli likaiseksi. Tunnustan tässä nyt, etten kertakaikkiaan jaksanut tehdä aivan täydellistä työtä. Homma täytyy ottaa uusiksi tulevaisuudessa. Nytkin lattiat vaalenivat huomattavasti ja tuntuvat puhtailta. Oli ilo levittää niille räsymatot.

Useimmat ikkunat tuvassa ovat vanhoja valetusta lasista tehtyjä. Karmit pitää kaikki tarkistaa yksitellen, aikanaan. Niinpä, vaikka pesin ikkunat, ne eivät siitä juuri tuntuneet kirkastuneen. Yhteen eteläseinän (jälkeenpäin asennettuun) ikkunaan sain kuitenkin ripustaa verhot: Anna-Liisa-tädin entiset päällyslakanat. Kynttelikköön sommittelin jo viime vuonna iso-täti-Alinan aikoinaan virkkaamia lakanapitsejä. Ja vaikka nyt tässä itse sanonkin, ne ovat siinä mielestäni vallan somat! :)



















Kuvan matot, jotka ovat eteisen  lattialla, on saatu Rauman-Seinäjoen suunnalta. Kiitos sinnekin.

24. Hommaa piisaa - puu-urakka ei lopu kesken

Hyvänen aika, ihan puistattaa tuollaiset talvikuvat. (Tämä bloggaus ei oikein suju minulta.) Leivinuuni on edistynyt, muttei ole vielä valmis, koska kevään Suuri Urakka on ollut metsätyöt.



Pihapiirissämme on ollut paljon valtavia puita, joissa linnunlaulu on soinut kuin paratiisissa. Valitettavasti ne ovat vain peittäneet ilta-auringon niin, ettei keskikesälläkään aurinko ole paistanut pihalle enää klo seitsemän jälkeen. Päätimme harventaa länsimetsikköä.



Ei pääsuojaa.
 Ei korvasuojia.
 Ei rukkasia.
 Ei haalareita.
 Vahvemmat jalkineet kutenkin.


Isosiskoni kävi näyttämässä miten kunnon puupinoja tehdään. Hän oli oppinut taidon äidiltämme, joka oli nuorena oppinut taidon silloisessa työssään. Pino on mukavan tuoksuvainen ja jotenkin hyvin ystävällinen. Minusta tuli kerrassa klapipinodiggari!

Mutta ennenkuin puut ovat tällä mallilla, on monta hikipisaraa virrannut... Kuvassa minimurto-osa puusta.